torstai 28. huhtikuuta 2016

Ihminen,  eikä eri yhteisöt.
Eikö Sanassakin ole, että teidän keskellänne.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Hirveää tajuta, että on uskonut kaiken, mitä luottamustehtävissä olevat ihmiset ovat kertoneet totena.
Kammottavaa, että ei voi tietää, mitkä kaikki niistä ovat olleet vastaavanlaista valhepaskaa, mitä meistäkin on kerrottu muille.

On tämä ollut ankara koulu.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Lyötynä ei löydä sanoja. Koodia normaaliin. On vain se ahdistus.
Se adistus.
Haluaisi kyetä juttelemaan.
Kevyttä. Kepeää.
Vaikka villalagan väreistä.

Mutta on vain levikkeellä. Ryömintäkaistalla.
Levikkeelle. Ryömintäkaistalle.
Ryömintäkaistalla.


perjantai 22. huhtikuuta 2016

Uskoa armosta.
Käsittämättömän suurta.

Ettei sitä oikein edes tajua.
Lahja.

torstai 21. huhtikuuta 2016

Älkää odottako selviävänne hetkessä väkivaltaisista kokemuksistanne. Se vie vuosia. Puhukaa niin paljon kuin tarve on. Sanoivat viisaat.

Kuinka kauan tuo vielä kestää? Vieläkö te rämmitte siinä? Kysytään.

En totisesti tilannut tällaisia kokemuksia.
Kuka jaksaa tällaisten vierellä.
Kädet kiertyvät ympärilleni; "Äiti, ihana kun sä olet jo tavallinen!" yksi tyttömme huokaisee.
Niin, onneksi.
Halaamme pitkään. Ja olemme varmasti yhtä onnellisia.

Sisälläni tunnen tuskaa niistä kaikista kuukausista, jolloin olen vain nukkunut pois kipua. Se lasten hätä ja pelko, selviääkö äiti. Jaksaako isä.

Kuka voi tietää, millaisen trauman lapsemme saivat?

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Onko sinua katsottu aivan niin kuin sinut haluttaisiin tappaa. Vihaisesti. Kireästi. Tuijotus. Tuijotus. Tuijotus. Ruuvaus. Poraus. Naulaus.

Minua on.

Siellä.
Kun vein viestiä johtokunnan kokoukseen. Kaksi naista. Naisia. Niin. Huusivatkin.
Kun pyysimme sitä Marraskuun kokousta. Että saataisiin perättömyydet pois syyttömän päältä.

Semmonen pakastealtaan kylmäkalle ui sisuksiini. Jäädytti. Pankkojäähän.


Dekkareissa se pahin pirulainen on useimmiten se, joka osaa esittää suurinta hyvyydentekijää. Viimeisillä sivuilla lukijalle valkenee järkyttävä totuus.
Näinkö tässäkin herätysliikkeessä?
"Kaikkihan me mentiin harhaan silloin 70-luvulla"
Ei mennyt kaikki.
Hoitomiehet vain tekevät omasta työstään kollektiivisen synnin.

On se hankalaa mennä peilin ääreen.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Niin paljon on nöyryytetty, että kehtaa kertoa nöyryytyksistä.
"Tässä lukee, että vain elintarvikkeita, nuo hammasharjat ei kuulu mukaan." Ai, mulle sanottiin, että kaikkea muuta muttei tupakkaa ja alkoholia. Mutta ei se mitään, mä maksan ne ite.
"TÄSSÄ ON VIELÄ 15e, HAETKO JOTAIN" kassaneiti sanoo isolla äänellä.
Nolottaa. Hirveästi. Kerään itseni ja haen vielä ruokaa. On kehdattava. Lapset. Ne tarvii ruokaa.
A4-ruokarahalappu. Kiitos seurakunnan. Kiitos kunnan.


perjantai 15. huhtikuuta 2016

Suviseurat. Kesän kohokohta. Sitä ne ovat olleet. Ovat olleet.

Yppäri jäi väliin. Se oli muuttokesä. Voimia ei ollut ollenkaan. Netin kautta kuunneltiin. Oli siellä helmi. Aarre. Jonka puolisoni tallensi tikulle. Se oli balsamia haavoille. Lohtua särjetyille. Siinä oli Vapahtaja.

Joinain päivinä, syksyllä, kun olo oli toivoton, siitä Sanasta sai voimaa. Toivoa. Muistan yhdenkin päivän, uimarannan parkkipaikalla sitä kuuntelin. Ja itkin. Kotiin palasin voimaantuneena. Taas jaksoi vähän enemmän.

Voi miksi nuo vuosien väkivaltakokemukset teki suviseurareissutkin nyt niin vaikeaksi edes ajatella!


torstai 14. huhtikuuta 2016

Tien oheen piesty mies huutaa apua. Ne, jotka pystyisivät pysäyttää tekijät, menevät ohi, kiiruhtaen. Kiiruhtavat tekijöiden perään, taputtelevat olkapäälle, vahvistavat. Jottei tekijöiden kunnia ja maine menisi.

Jumalan kiitos, piestyn miehen vierelle pysähtyy ihmisiä. Ihmisiä, joilla on Kristuksen mieli.

Matka jatkuu. Ontuen. Kompuroiden. Haavoja hoitaen. Vielä pitkään apua tarvien. Mutta Jumalaa kiittäen.
Miksi ihmiset pelkäävät keskustelua?
Miksi vastuunkantajat vetäytyvät silloin, kun pitäisi oikeasti kantaa vastuu?
Miksi srk sysää vastuun paikallisrauhanyhdistyksen johtokuntiin?
Miksi srk liikahtaa vain silloin, kun pyyntö tulee johtokunnasta?
Miksi ei tajuta, että se ongelman ydin voi olla juurikin johtokunnissa?
Miksi väkivaltasaarnaajat saavat jatkaa väkivaltaista toimintaansa?
Miksi ei nousta puolustamaan sorrettuja?
Miksi srk kutsuu väkivaltasaarnaajia eri tehtäviin, mutta syrjäyttää ne sananpalvelijat, jotka vastustavat vääryyttä?
Miksi ne sananpalvelijat ja papit, jotka kaiken väryyden tajuavat, yhä palvelevat tuossa yhteisössä?





tiistai 12. huhtikuuta 2016

Uuden kotimme maatyöt aloitettiin juhannusviikolla. Heinäkuun alussa alkoi rakentaminen. Puolisoni oli täynnä energiaa ja toiveikkuutta. Minä olin todella masentava rinnallakulkija. En osannut mitään. En muuta kuin huokailla hirveää työmäärää. Työjako oli siis selvä. Minulle kotipuoli, hänelle raksa. Raksan edetessä opin kyllä laudankantajaksi.

Mutta se mikä oli ihmeellistä ja mistä haluan kertoa: meitä auttoi lukematon määrä ihmisiä. Ihmisiä, joita kaikkia me emme edes tunteneet. Miten hyvältä se tuntui. Enkeleitä. Taas.

Minun sieluani hoisi, kun iltamyöhäsellä menin raksaa siivoamaan, ja siellä kaikui miesten laulu: "Ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen"


Mitä teemme asumisen suhteen?  Sitä pohdimme. Paljon. Yhdessä ja lähipiirin kanssa. Satojen kilometrien päässä oli se oma koti, myymättä. Kolmio, jossa olimme, oli auttamattoman pieni. Oikean kokoinen vuokrakoti olisi ollut liian kallis, kun vain toinen oli töissä kodin ulkopuolella. Tilanne oli haastava. Lapsille olimme luvanneet, että etsimme sopivamman ratkaisun, kun saamme kerättyä vähän voimia.

Aloimme unelmoida uudesta kodista.
Piirsimme pohjaa. Semmoinen koti, jossa on keskellä sydän. Semmoinen,  johon mahtuu paljon ihania ihmisiä yhdelle koolle. Semmoinen, jossa saa iloita ja surra. Olla ihminen.

Etsimme tonttia. Löysimme. Unelmoimme tosissaan. Tähän. Tänne. Uusi alku.

Unelma alkoi toteutua. Riemulla ei ollut rajaa.




keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Ydinsanoma, Vapahtajan sovitustyö, syntien anteeksisaaminen, se pilaantui.
Muistan, miten noista sanoista "Jeesuksen nimessä ja veressä, saat kaikki anteeksi" käytiin useasti keskusteluja. Joidenkin mielestä siinä hetkessä pitää käyttää juuri noita sanoja, muuten se jää vajaaksi. Osa ymmärsi ettei kyse ole sanoista, vaan hengestä; kyllä sen tuntee katuuko ihminen, hedelmät sen kertoo. Onko hyvä olla.
Niin se on.

Vieläkin tulee eteen tilanteita, joissa tuo suurimman ahdistuksen aikainen evankeliumin väärinkäyttö nousee kuvotuksena pintaan, enkä kykene sanomaan noita kauniita sanoja. Tyydyn sanoihin, "Saat anteeksi." Nuokin sanat tuovat lohdutuksen. 

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Pieni asunto.
Tosi pieni meille. Isolle perheelle. 
Lapsia ahdisti. Kenelläkään ei ollut yksityisyyttä. 
Oli kaipuu sinne omalle kotipihalle.
Muistatko äiti, vinkkistä, kymmenen tikkua laudalla, piilosta, purkkista, peiliä, hippaa. 
Muistan. Se on ihana piha.

Tuntui kuin meidät olisi ajettu hiirenloukkuun. 

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Siellä kaivossa ollessa ajatukset kiertää kuolemankehää. Toivoo kuolemaa. Ajattelee kuolemaa.
Suunnittelee hautajaisia. Todella. Tosissaan. Siitä tulee kuolemanvakava asia.

Kerron ajatukseni puolisolleni. Kerron mitä toivon. Paljon kaunista musiikkia. Isä siunaamaan. Veljet laulamaan aamenta. Vanha virsi taalainmalta. En halua että hautapaikastani tarvitsee yhdenkään huolehtia kuolemani jälkeen.

Se oli järisyttävän vakava paikka silloin.
Kaivonpohja. Karmea paikka.

Käy siinä valtavat vihan aallotkin. Menee läpi. Tähänkö pisteeseen se yhteisö minut, meidät ajoi.


Jouduimme sinne jääneen talomme takia käymään entisellä paikkakunnalla useita kertoja.

Joka kerta näimme jonkun tekijöistä. Tai heidän hännystelijöitä. Tai sitä väkeä, joka näki ja kuuli, muttei tehnyt mitään. Ei siltikään nähnyt. Eikä kuullut. Ei tiennyt. Ei halunnut tietää. Kulki ohi. Riittää kun huolehtii omasta elämästä. Riittääkö?

Ja mikä ilo oli nähdä niitä rakkaita, jotka kulkivat vierellä. Nostivat ja kantoivat. Sanattominakin.
Sieltä lähtiessä olo oli monesti piinaava. Nämä rakkaat jäi taistelukentälle. 
Naivisti uskoimme totuuden voittavan. Että kun ihmiset kuulevat, he toimivat. Tajuavat.
Että kun sen paikkakunnan ihmisille kerrotaan esim kädennostoäänestyksestä, niin ei kait he hyväksy tuommosta salakähmäisyyttä? Että kait he nyt haluavat myös, meidän kanssa, että asioista voidaan aidosti keskustella. Keskustella niin että polku voidaan käydä läpi, vääryydet oikaista. 

Mutta ei. 
He uskovat mieluummin tekijöitä. Tekijöillä on ollut niin vaikeaa, kun me heitä vainotaan. Me kiusaamme heitä.
Niin ne tekijät käänsi kaiken.

Käsittämätöntä kuinka hirveä valta pahalla on. 






perjantai 1. huhtikuuta 2016

Opettelin loppuaikoina siellä entisellä paikkakunnalla etenemään niin, etten näe kenenkään vastaantulevan katseita. Oli pakko. Että pysyin kasassa.

Uudella paikalla olo on häkeltynyt ihmisten ystävällisistä hymyistä. Olemuksesta. Kysymyksistä.

Mutta en uskalla antaa itsestäni yhtään mitään. Itken sitä, että minulla ei ole mitään sanottavaa. Ei mitään. Ei edes ilmoista.



Suru.
Suru siitä, että osa lähiomaisista, puolison tai omat, etääntyvät. 
Eivät kysy. 
Tarkkailevat.
Eivät osaa kysyä. 
Olettavat.

Eikä me osata olla muuta kuin mitä olemme:
Syvästi raadeltuja. Kipuisia. Petettyjä. Pettyneitä. Väsyneitä.

Suru kulkee omia polkuja. Ottaa aikaa.
Tuntuu pahalta, kun kuulee jonkun läheltä sanovan, anna olla.