keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Puolisoni yritti vielä saada keskustelua aikaiseksi.  Tuntuisi hyvältä voida elää uudella paikkakunnalla mennyt kärsimys läpikäytynä, selvitettynä. Haluaisi pystyä luottamaan ihmisten lupauksiin, että heidänkin tahto on asioiden selviäminen. Haluaisi uskoa hyvää vastuunkantajista.

Srk:lta oltiin valmiita tulemaan, mikäli paikallinen ry:n johtokunta kutsuisi heidät.

Se pj, joka kädennostoäänestyksen järjesti, ei vastaa puheluihin. Ei viesteihin. Ei mihinkään. Yhden vastauskirjeen hän kirjoittaa, jossa hän tuon paikallisen ry:n johtokunnan kanssa yksimielisesti kertoo, että ko paikkakunnalla ei ole koskaan ollut kielletty käymästä seurakunnan kerhoissa eikä kuoroissa, asioista on kyllä keskusteltu, mutta rakentavassa hengessä.

Olin pöyristynyt. Yhdellä lausella kehtasi mitätöidä meidän vuosien kärsimyksen. Minä syvästi ihmettelen,  miten edellinen pitkäaikainen pj pystyi yhtymään tuohon valheeseen?

Kaksi vuotta on kulunut tuosta halveksittavasta kädennostoäänestyksestä.
Yhtäkään keskustelua ei ole järjestynyt tähän päivään mennessä.

Että semmonen valtakunta.





tiistai 29. maaliskuuta 2016

"Lähde vain, kyllä sinä pystyt!" Läheiset kehoittavat. "Siellä on ihanaa musiikkia, hyvää ruokaa ja iltahartaus. Ollaan kynttilänvalossa, ei tarvi pelätä ihmisten katseita."
Lähden mukaan. Ensimmäisen kerran uuden paikkakunnan ry:lle.

Ohjelma alkaa. Ihan ensimmäinen musiikkiesitys on laulu, josta minua on hoidettu edellisellä paikkakunnalla. Vapisen, hikoan, tuntuu että tukehdun, en saa henkeä. Itkettää. Itken. Melkein parun. Vieressäni istuu veljeni vaimo, tajuaa tilani ja alkaa rauhoitella.

En uskalla ajatella,  mitä olisi tapahtunut, jos tämä viisas lähimmäinen ei olisi ollut siinä.


En uskalla mennä rauhanyhdistykselle seuroihin. En uskalla ottaa riskiä, että romahdan. En kestä, jos saarnataan itseä ja seurakuntaa korostaen, Vapahtajan jäädessä taka-alalle. Sitä jouduin kuuntelemaan paljon edellisellä paikkakunnalla.  Minä, minä, minä saarnoja.

Tuntuu hirveältä, jos uskoni mitataan seurakäynneillä.

Tuntuu hirveältä, kun useat kehoittavat menemään seuroihin. Pelkoni on todellinen.

Onneksi on netti, jonka kautta pystyn kuunnella. Saan voimaantua kotona.


Alkusyksystä saamme vauvan. Lahjoista suurimman. Pienen vastasyntyneen,  joka koko olemuksellaan tuo hyvää mieltä jokaiselle meille.

Minulle hän on hengenpelastaja. Hoivaamme toisiamme.

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Kesä kääntyy syksyksi. Lapsilla alkaa koulu. Uusi koulu, uudet kaverit, uudet opettajat. Kaikki uutta. Kaikkia jännittää. Saako ystäviä, otetaanko mukaan.

Erilaisia kuvioita tulee eteen. Joka kerta kerron aikuisille taustamme, syyn miksi olemme joutuneet muuttamaan. Joka kerta saimme ymmärrystä, lapsen reagointi on tajuttu. Avoimuus on ollut elintärkeää. On ollut kyse lastemme voinnista, ei mistään muusta. Jos syy pahoinvointiin on vl-liikkeessä koettu väkivalta,  mikään eikä kukaan estä minua kertomasta sitä. Sen kertominen ei ole väärin. Se ei ole Jumalan valtakunnan roskittamista.

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Turvaverkko. Sitä se oli. Se tiivistyi sen kesän aikana. Läheiset. Toivat iloa pieneen kotiimme. Nostivat näkemään taas värejä.
Kuinka hyvältä tuntuikaan nauraa. Ja kuinka pienestä oma luottamus horjui.

Jouduin käymään läpi hirvittävän häpeän kokemuksen yhteisön hylkiönä. Se piirsi rajani. Ja se vei luottamukseni ihmisiin. Se myös avasi näkemään tuossa yhteisössä oppimani hengellinen ylimielisyyteni. Vain me.

Niin. Voi minua.

Kun Jumala ne rajat piirtää.

Kaikki kokemukset vyöryvät läpi. Huudan äänetöntä huutoa. Ja ääneenkin. 
Voimat menee hengittämiseen. On lupa surra. Enään ei tarvitse pinnistellä tekijöiden katseen alla. 

Kesä kuluu. Lämmin kesä. Puolisoni sai niin paljon toivoa keväisestä piispan luona käynnistä, että hän jaksaa olla isä. Jaksaa iloita, tehdä retkiä, käyttää uimassa. Jaksaa olla läsnä. Jaksaa tehdä töitä. 

Minun onnekseni neuvolan terveydenhoitaja näkee ja kuulee vointini. Pääsen purkamaan väkivaltakokemuksia ammattilaiselle. 

Hidas toipuminen alkaa. 

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Sitten.
Sitten loppuu voimat.
Vajoan kaivoon.
Syvälle.
Pimeään.

Nukun.
Nukun.
Herään. Oksennan.
Itken.

Oksennan.

Kesän alussa yksi lapsistamme käy rippikoulun. Konfirmaatiojuhlassa kanttorin johtama isosten kuorolaulu aukaisee padot. Itken niin että en meinaa saada lopetettua. Itken siitä ilosta, että lapsemme on saanut olla Hyvän Paimenen hoidossa.
Älä rakas. Älä enään pyydä heitä keskusteluun, he pitävät sinua pilkkanaan, sanon puolisolleni hänen yrittäessä saada srk:n väkeä apuun.

Otan yhteyttä piispaan. Sieltä reagoidaan heti. Kutsuvat luokseen. Kerromme kipumme ja kohtelun.

Tuo mitä olette joutuneet kokemaan,  on järkyttävää sielunvihollisen työtä, sanoi piispa, ja jatkaa puolisolleni; olet kulkenut vaikean polun, mutta olet ollut Jumalan asialla.

Hän ymmärsi. Miten hyvältä se tuntuikaan!

Askel on kevyt kun lähdemme sieltä.
Banaanilaatikoita. Paljon Banaanilaatikoita. Niitä kannan kotiin. Koko kevään. Ja lajittelen. Mukaan. Kiertoon. Roskiin. Tavara kerrallaan.
Kaapeista löytyy raksavaatetta, metsävaatetta, marjastusvaatetta, mökkivaatetta, pihapukuja, kotivaatetta. Mitä ryönää sitä onkaan säilönyt.

Rakkaat saattajat käyvät. Istahtavat. Suremme yhdessä.

En uskalla ajatella tulevaisuutta. Omia voimia. Puolison voimia. Lasten oloa.
Lähelle velipoikia. Lähelle ihmisiä,  jotka jo edellisenä kesänä saattoivat ja toivat elämäniloa.
Sinne.

Oma koti myyntiin.

Etelän hintataso on aika hirveä kahden köyhän opiskeluvuoden päälle. Toinen opiskeluvuosi meni opintojen suhteen pipariksi, niin hirveää oli se väkivalta.

Mutta luotamme asioiden järjestyvän. Kunnan sivulle laitan asuntohakemuksen. Alkuun ei ole tiedossa edes töitä puolisolle. Lisää lapsi. Lisää lapsi. Lisää lapsi. Lisään niin monta kertaa kuin on lastakin. Lopuksi vielä rasti kohtaan raskaana. Hiki. Löytyyköhän meidän perheelle kotia?

Kahden viikon päästä soitan ja kysyn. Ohitamme viisisataa hakemusta. Saamme pienen kodin. Kolmion. Paikan missä levähtää.
Jumala. On.
On lähdettävä. On lähdettävä ettei koko perhe traumatisoidu. Niin kehoittavat kaikki, jotka ymmärtävät.

Alkaa pakkaaminen. Uuden paikan etsiminen.

Rauhanyhdistykselle en enään mene. Paikka aiheuttaa suoranaista kuvotusta.
Tuosta ei suostuta keskustelemaan. Helmikuussa valittu pj pitää päänsä. Siellä ei tarvita ketään ulkopuolisia, siionissa vallitsee hyvä henki ja rakkaus, hän vakuuttaa.

Puolisoni yrittää saada apua kattojärjestöltä. Siellä kuunnellaan, mutta mitään ei tehdä. Tai tekevät he jotain; kysyvät kiusaajilta, jaksatteko kokoustaa. Ei, ei jakseta. Tekevät he toisenkin liikun; puolisoani ei pyydetä enään rippikouluun opettamaan. Eikä pyydetä enään kirjoituksiakaan.

Merkitty mies. Riittää kun srk:n johtokuntaan kuuluva kertoo weljille, ettei puolisoni ole Siionin rakkaudessa.

Tiistaina puolisoni ajaa ry:n pjn pihaan. Haluaa keskustella kasvotusten, koska pj ei ole vastannu puhelimeen eikä viesteihin.

Koputtaa varovasti oveen. Sisällä, eteisessä, pj tulee vauhkona vastaan ja uhkaa poliisilla, jos puolisoni ei poistu. Käynti on hänen kotirauhan rikkomista.
Puolisoni ehtii kysyä, luuleeko hän noiden toimien kestävän päivänvaloa? Pj vastaa pyhän Hengen johtavan hänen toimiaan.
Maanantaina saamme enkeleitä vierellemme.  Enkeleitä, jotka nostaa ja kantaa. On vierellä.
Ihan sama mitä teette. Vastaa puolisoni. En jaksa enään tätä peliä.

Niin. Niin siellä järjestetään helmikuun 23. päivä, tavallisissa sunnuntai-illan seuroissa kädennostoäänestys, josta pj ei etukäteen kertonut meille eikä seurakunnalle. Ohjeistusta hän oli saanut pappismieheltä. Siitä tiesi neljä ihmistä, joista kolme on lastemme kummeja.

Pj syyllisti puolisoni hämmentäjäksi. Kyseenalaisti hänen omantunnon taloudenhoidon kun oli mennyt alustamaan. Loppuun tekonöyrät kehoitukset suhtautua meihin rakkaasti.

Meidän lapsia oli kuulemassa ja näkemässä tuon. Me itse olimme ystävän lapsen hautajaisreissulla.

Tieto äänestyksen tuloksesta tuli seuraavana päivänä tekstiviestillä. Et ole enään puhuja. Asiaan voidaan palata mikäli rakkaus palautuu.
Tammikuussa tulee soitto naapuripaikkakunnalta alustuksen pitoon. Puolisoni pyytää saada harkita. Siellä jaksetaan odottaa. 

Hän soittaa usealle ihmiselle kysyen mitä tehdä. Voimia on palvella. Kaikki rohkaisevat menemään, onhan hän puhuja, teologian opiskelija ja alustuksia voi pitää kuka vain. 

Helmikuun alussa hän käy siellä. Mukana on pari lasta. Isän voimaantuminen on lapsillekin iso asia.

Mutta. Tämäkään ei käy. Ei totisesti. Heti seuraavalla viikolla ry:n pj soittaa nuhdepuhelun puolisolleni. Olet ollut tottelematon, kotisiionin pitäisi lähettää puhujat ja sinä toimit omin päin. Hän aikoo nyt ehdottaa seurakunnalle että puolisoni vapautettaisiin kokonaan puhujan tehtävistä. 

Tyrmistyttävää. Mikään ei heille riitä. He ovat päättäneet tuhota. 
Marraskuun kokouksessa puolisoni kertoi jo jaksavansa palvella. Silloin tuo silloinen varapj kertoi ettei puolisoni ole enään puhuja. Noin vain. Olivat tehneet poiston. Niin kuin kaupanhyllyltä kelpaamattoman tuotteen poisto. Mitä tuota turhia keskustelemaan. Ulkopuoliset auttajatkin olivat vain hankaloittaneet asioita.  Eivät saaneet rauhassa hakata. Tölviä. Nöyryyttää. Halveksia. Pilkata.

Kylmiä. Jääkylmiä. Tunteettomia.

Seuraavalla viikolla sihteeri palautti nimen listaan.
Kenelläkään ei tuolloinkaan ollut tarvetta korjata tekojaan.


Mitä kertoisin tuosta viimeisestä vuodesta tuolla paikkakunnalla. Kerronko sen, miten suurta lämpöä koimme niiden ihmisten kanssa, jotka ymmärsivät. Se kourallinen ihmisiä on käsittämättömän suurta. Jokainen pystyi purkaa kuormaansa toisen alistamatta. Jokaisen olo helpottui kertoessa.
Yhdessä koimme, Jumala on läsnä. 

Vai kerronko sen, miten marraskuussa oli vielä kokous, jossa taas jälleen ne, jotka hallita tahtoivat, kiistivät kaiken. Valehtelivat. Venkoilivat. Ja sen päälle pyysivät anteeksi. 

Kerronko sen, että silmäni aukeni lopullisesti tuolle kaikelle seurakuntapäivien jälkeen ja erosin tuosta väkivaltaisesta yhdistyksestä. Josta eroilmoituksesta pj luuli minun kieltäneen uskon.
Minun turvani, usko. Ei se ole yhtä kuin ry:n jäsenyys.

Vai sen, miten lapsemmekin saivat osansa, samoin kuin me. Jätettiin ulkopuolelle. Jätettiin tervehtimättä. Tuijotettiin vihaisesti. Niin rumasti, että näimme ettemme olleet tervetulleita ry:lle tai joihinkin koteihin.

Oma kertomuksensa on helmikuinen kädennostoäänestys, minkä juuri vuosikokouksen jälkeisessä kokouksessa valittu ry:n pj järjesti puolisolleni. Sama ihminen,  joka jo edellisenä kesänä varapjn ominaisuudessa poistatti nimen puhujalistoilta. Yhden lapsemme kummi.


Tiedätkö, miltä tuntuu yrittää saada ihmiset ymmärtämään, että ei ole kyse meidän anteeksiantamattomuudesta. Tuo anteeksiantamattomuus on todella järeä lyöntiase. Joka ikisessä käänteessä,  joka ainoassa kokouksessa pyysimme anteeksi loukkaantumisia, kiivastumista, pahaa mieltä. Ja annoimme anteeksi, vaikka tekijä(t) kiisti tehneensä mitään. Joka kerta yritimme aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä.

Oli se vain merkillistä evankeliumia. Kun se ei korjannut, vaan laittoi tekijät keksimään uusia syytöksiä ja valheita.

"Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." 1Joh. 1:9


keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Menimme mukaan rauhanyhdistyksen toimintaan, niin kuin aina olimme tehneet. Kesän voimaantuminen ja asioista etääntyminen oli hoitaneet haavoja. Oli hyvä olla.

Mutta. Ei siellä oltu unohdettu. Samat pirulliset juorut kiersi saaden ihmiset suhtaumaan meihin epäluuloisesti. Puolisoani ei jätetty rauhaan.


Koti. Oma koti ja pihapiiri. Remontoimme ja laajensimme vanhaa rintamamiestaloa. Ostimme sen silloin heti kun muutimme. Teimme siitä meille hyvän ja sopivan. Haaveilimme monenlaisista yrityskuvioista myöhemmin tehtyyn piharakennukseen.

Jokaisesta ikkunasta avautui kaunis kumpuileva luonto. Alapellolle tuli joka kevät muuttolinnut. Kuovi aloitti kesän.

Pihassa oli ihania isoja puita, joiden oksilla lapset kiipeilivät ja kiikkuivat. Puutarhassa marjapensaita ja omenapuita. Pihasauna.

Rakastimme sitä paikkaa. Todella. Oli ihana palata kotiin.
Olemme loppukesän etelässä. Majoitumme asuntovaunussa ja teltoissa. On hyvä olla. Miten ihanaa on kokea ympärillä ystävällisyyttä ja lempeyttä. Iloa. Hymyä. Naurua. Lepoa. Rauhaa. Rakkautta. Yhdessä oloa.

Kesä voimaannuttaa niin, että on kiitollinen mieli palata kotiin. Kukaan ei meitä sieltä voi ajaa pois, ajattelemme.

Toisin kävi.
Kesän alussa puolisoni on viikon srk:n järjestämällä rippileirillä teologian opiskelijan roolissa opettajana. Viikko on kuin keidas. On eheyttävää kokea jumalanlasten välistä rakkautta. Ei tarvitse pelätä.
Ajojahti. Sitä se oli. Puolisoni pyytää kevätjuhlassa levähdystaukoa puhujan tehtävistä. Hän saa sen. Silloinen pj sanoo, että annetaan levähtää, tämä ei ole kuitenkaan lopullinen vapautus tuosta tehtävästä. Seurakunta hyväksyy tämän.

Johtokunta kokoontuu kesällä. Varapj ottaa siellä puheeksi puolisoni puhujatehtävän. He poistavat häneltä puhujan tehtävät kokonaan, ilmoittaen poiston srk:lle. He eivät kerro poistosta puolisolleni, eikä seurakunnalle. Saamme kuulla tämän vahingossa, vasta marraskuussa.

Me lähdemme kesäksi pois. Haluamme toipua. Koko perhe. 
Ei ole oikein laulaa hallelujaa Herralle jumalattomien rinnalla.  Minulle sanotaan yhdessä yleisessä kokouksessa.

Ajatteleppa, jos kuolema yöllä korjaa,  olisi tärkeää että sielu kelpaisi Jumalalle. Sanoo toinen samaisen kokouksen jälkeen,  kun en ymmärrä tehdä julkiparannusta laulettuani kirkkokuorossa.

On se outoa, että tästä asiasta on vapaus muualla,  mutta orjuus täällä, sanon. Kotisiioni. Se tietää. Pitäisi ymmärtää tyytyä siihen. Siinä on Jumalan tahto.

Kotisiioni. Järjetön vääränvallankäytönväline. Pahimmillaan.
Rinki. Kovien miesten rinki pui kahviossa, kuinka puolisoni saarnoissa ei ole pyhää henkeä. Keskenään. Varmana asiasta. Vaivaantuvat puolisoni seisahtaessa rinkiin. Ei sanaakaan hälle.

Koetan rohkaista, että saarnaa edelleen Raamattua Raamatulla lainaten.

Varas.
Naisten keskuudessa suosittu.
Kerää listaa.
Laumankerääjä.
Hyökkääjä.
Uhkaava.
Hämmentäjä.
Eriseurainen.
Mielisairas.
Anteeksiantamaton.
Kankea.

Kuin sieniä sateella niitä syntyi. Syytöksiä. Perättömiä puheita. Valheita. Puolisostani.

Ne levisi nopeasti. Tehokkaasti. Vaivattomasti. Joka suuntaan.

Ihmiset alkoivat olla huolestuneita meidän uskonelämästä. Helpottiko se meitä? Että kaiken kokemamme väkivallan jälkeen ihmiset eivät halunneet kuulla raskaita kokemuksiamme, mutta kuulivat perättömyyksiä ja niiden perusteella huolestuivat meidän uskostamme.

Piinaavaa. 




Emme silti olleet yksin. Vierellä oli enkeleitä. Pelkääviä enkeleitä. Ihmisiä, joiden silmät aukenivat näkemään sen peitellyn pahuuden. Tätäkö tämä on ollut. Vuosikymmenet?
Kevään aikana keskusteltiin paljon. Jumalan suuruus näkyi niissä ihmisissä, jotka ymmärsivät menneen harhaan. Elävä evankeliumi korjasi ja hoivasi. Aina silloin tuntui siltä, että kyllä kaikki vielä järjestyy. Teki mieli kertoa ilosta kaikkialle. Riemu näkyi joka solulla, kaikkien kasvoilta.

Mutta he, jotka tahtoivat kiusata, naamioivat tekonsa rakkaudeksi tehden silti kaikkensa etteivät asiat koskaan selviä. Heidän tarkoituksensa oli hajoittaa. Ja he onnistuivat siinä. Pirullisen hyvin.

Monta yötä, monta päivää, öitä, päiviä, olen miettinyt, miten useat ystävätkin uskoivat noita kiusaajia. Miten siinä pystyi käymään niin.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Arki rytmittyy mukavasti. Puolison opiskelu on yhteinen ponnistus. Otan vastuun kotipuolesta, hän opintopisteiden keruusta. Niitä alkaa kertyä hyvää tahtia. Onni ja ilo loistaa kasvoilta. Hymy ulottuu silmiin asti. Hyvä mieli lisää hyvää mieltä. Toisen onnistuessa toisenkin taakka kevenee. On tunne, että tästä selvitään yhdessä, koko perhe.

Joillekin tämä ei kelpaa.
Tämäkään. Uskomista ei opiskella, se sanoo. Kenen valtuuksilla aloitit opiskelun, kysytään.

Sen ensimmäisen opiskeluvuoden kevät on yksi piinaavimmista.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Sinä keväänä puolisoni pyrki teologiseen tiedekuntaan. Moni lähimmäinen oli häntä kannustanut.

Tieto pääsystä tulee suviseuraviikolla.

Taivas koskettaa maata. Useat iloitsevat kanssamme. Toivottavat siunausta opiskeluajalle.

Jumalan huolenpito tuntuu väkevästi.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Siellä järjestetään puhujien ja puolisoiden virkistysilta. Ensimmäinen laatuaan. Menemme. Koolla on kuusi pariskuntaa. Illan vetäjä pitää PowerPoint esityksen perhe- ja diakoniatyöstä. Sitten. Se alkaa.
Taas. Ilman ennakkovaroituksia. Tai, no, olihan minut jo höykkyytetty siellä aviopuolisoillassa. Nyt piti asia viimeistellä.

"Oletko jäänyt kantamaan kaunaa siitä kuorokeskustelusta? " minulta kysytään.
Kuinka niin?
"Et tervehdi seuroissa."
Olen siis aistinut aivan oikein sen vaanimisen, ajattelen.
Olen. Sanon ääneen. Ja jatkan:
Vertasit minua kuivettuneeseen oksaan.
"Kyllä"
Ja mädäntyneeksi kalaksi.
"Kyllä"
Ja laitoit meidät sinne vesitornin reunalle roikkumaan.
"En teitä, kun sinut vain"
Kyllä laitoit molemmat meidät, kohdistit puheesi meille molemmille.
"No joo."
Tuo kaikki, on henkistä ja hengellistä väkivaltaa.
"Höpö ole, se on rakkautta, ettet vie mukanasi heikompia. Ja vasta aikojen päästä te tiedätte senkin, mitä kerhot ovat aiheuttaneet teidän lapsille."

Virkistysilta. Usean tunnin piinapenkki.

Kadotan kyvyn laulaa. Koko kevääksi.





On vaikeaa käydä seuroissa, kun joku vaanii ja piinaa. Seuraa katseellaan yrittäen alistaa.

Alan tajuta, miksi jotku ihmiset ovat niin pelokkaita ja säikyn näköisiä. Ehkä heitäkin on ahdistettu ja orjuutettu? Julkisesti nöyryytetty. Ajettu nurkkaan.
Saan pyynnön seurakunnan kanttorilta tulla sopraanovahvistukseksi adventtivesperiin.  Lupaudun. Iloitsen. Olen onnellinen.  Laulaminen on iso osa minua.

Kerron tästä aviopuolisoillassa,  koska en jaksa enää mitään takanapäin puhumisia. Varkausjuttu on vienyt voimia paljon. 

"Jumala on antanut luvan jo täällä ajassa katkoa kuivettuneet oksat pois. Lisäksi Hän vetää viimeisenä päivänä verkot ja siinä on myös mätiä kaloja." yksi julistaa.

"Älä mene, se on vaarallinen tie." sanoo toinen.  

"Olet kuin roikkuisit vesitornin reunalla. Jos minulla olisi paimensauva, vetäisin sillä koukulla sinne keskelle" jatkaa yksi julistustaan. 

Ei auta, vaikka perustelen jälleen kerran, että sisältö ratkaisee ja että tiedän monien laulavan kirkkokuoroissa. Olen itsekin lapsuudessani laulanut seurakunnan kuorossa. Lisäksi sanon ymmärrykseni olevan, että jokaiselle on Luoja antanut lahjat, jotka on tarkoitettu jaettavaksi. Ei meitä ole tarkoitettu elämään suljettujen ovien takana. 









keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Miten lapsellisesti sitä on luottanut asioiden selviävän! Luottanut ihmisiin. Luottanut, että kun kerran samaan laumaan kuulutaan, niin kyllä asiat aina saadaan selvitettyä.  

Mutta jos mustasta tehdään valkoista ja valkoisesta mustaa, on turha toivoa. Asiat vain mutkistuvat. Ne jotka rikkoo,  tekevät heti puolet. Sinun puolesi. Sinun kantasi. Luuletko että yksi mies olisi oikeassa ja kaikki muut väärässä. 


tiistai 1. maaliskuuta 2016

Alan tajuta, mitä on evankeliumin väärinkäyttö: kukaan ei ole koskaan tehnyt mitään väärin. Vain siksi sovitaan, jotta kiusattu hiljenee. Evankeliumista tehdään synnin peitto.

Mutta. Mikään ei muutu. Uusia perättömyyksiä tulee vastaan,  ennen kuin entisiä on tukahdutettu. Meno on entistä härskimpää.

Kun valheet tulevat riittävän vaikutusvaltaiselta, riittävän vakuuttavasti, ne niellään totuutena.


Silloin, kun ihminen oikeasti katuu tekojaan, hän haluaa korjata jälkensä.


Oma perhe. Puoliso. Lapset.

Lapset. Niin kallisarvoista, että kipu viiltää, kun tajuaa heidän lapsuuden lyhentyneen näiden vaiheiden aikana.

Kun äidin ja isän vointi on ollut kuin keinulaudalla olisi. Ylös. Alas. Ylös. Alas. Vuoronperään. Ylös. Alas. Ylös. Alas.
Vastasyntynyt. Pieni suuruus. 
Luojalta.
Lahja.
Lahjat.

Kiitos niistä.



Minä se en ole. Sanoo puolisoni seurakunnalle. En ole varastanut yhtään mitään. 

Mutta ei se riitä. Epäilyksenvarjo ei poistu. Se pysyy vuosia. 

Joka on otettu hampaisiin,  sille voidaan tehdä mitä vain. Keinoja kaihtamatta.  
Kuka tiesi sakastissa olevista valvontakameroista?
Mitä ihmettä! Miksi sellaiset? Siellä?

Haluavat saada varkaan kiinni.
Omin luvin laittoivat kamerat. Kysymättä poliisilta lupaa. Ilman kylttiä: tätä tilaa valvotaan. Sakastiin, jossa puolisoni kävi välillä valmistelemassa saarnoja. Jotta pystyy keskittymään. Pikkulapsiperheen metelistä.

Pääepäilty. Niin. Se puolisostani tuli.

Isä. En jaksa.