Kaikissa väkivallan muodoissa tekijän tahto on alistaa toinen valtansa alle.
Uhriuttaa.

Toimiiko yhdistyksen puheenjohtaja oikein, jos hän ei kuuntele kiusattuja, vaan tekee johtopäätökset kiusaajan kertomuksen mukaan?

On ne hurmaavia.
Makeilevat meidän lapsille ja puukottavat meitä selkään.
Samanaikaisesti.
Häikäilemättömästi.
Eivät häpeä mitään.
Ei mitään.
Kaikki keinot on sallittuja.
Kaikki.
Sallittuja.
Heille.

Häpeä omasta osallisuudesta voi estää totuuden näkemisen.

Estääkö ihminen toista ihmistä omista käsittelemättömistä tunteista johtuen?
Siksikö tämän päivän hoitokokouksia ei myönnetä? Kun ei ole käyty läpi seitkytlukuakaan.

Tiedätkö, mitä tekee Tukikummit?
En minäkään tiennyt ennen näitä vaiheitamme, kun jouduimme kaiken henkisen ja hengellisen painajaisen lisäksi taloudelliseen loukkuun.

Tukikummit auttaa vähävaraisia lapsia ja nuoria, jotta heillä on mahdollisuus harrastustoimintaan. Hakemus toimitetaan kirkon diakonian kautta.

Juuri tämän seurakunnan diakoni, kultainen ihminen, kertoi meille tästä mahdollisuudesta. Tartuimme.

Hakemuksessa täytyy näkyä perheen tulot, menot, omaisuus ja velat sentilleen. Sanallisesti tiedot mikä tämän ahdingon on aiheuttanut, ja luettelo, mihin harrastetoimintaan mahdollinen tuki laitettaisiin.
Niin teimme. Tarkasti. Sentilleen.
Yhdessä mietimme, mitä lapset tarvitsevat:
Musiikkiopistomaksuja, sählymailoja, sisäpelikenkiä, lenkkareita, polkupyörä yhdelle, lukiolaiselle läppäri.

Sitä joutuu melko paljaaksi, kun avaa tiliotteet ja tilitilanteet perheen ulkopuoliselle. Työlästäkin. Haavoittavaa.
Mutta lasten tähden. Etteivät kokisi niin paljon ulkopuolisuutta.

Se oli marraskuinen joulu, kun tieto tuli. Lasten ilo. Riemu. Helkkyvä nauru. Miten ihanaa kuultavaa!

Kiitos Tukikummit.
Kiitos jokaiselle, joka kykenee tuon kautta lahjoittaa varojaan vähävaraisille perheille.

Joskus tuntee ääriväsymystä siitä todellisuudesta, että meidät on ajettu näin nurkkaan.
Että jotku pystyivät niin totaalisesti aiheuttaa tuhoa, kantamatta teoistaan vastuuta.

Ei kaikki rauhanyhdistykset ole sellaisia, mitä te olette joutuneet kokemaan. Näin minulle sanotaan. Moni sanoo.
Ei tietenkään ole.
Hölmönäkö minua pidetään.
Mutta.
Liian monessa on samanlaista.
Liian monessa.
Samanlaista.

Ei kaikki, mitä saarnamiehet saarnaa ole Jumalan Sanaa.

Mikään ei muutu, kun hiljainen enemmistö hyväksyy kaiken.
Väkivalta saa jatkua.
Hyväksytkö sinä sen?

Jos sinä kohtaat väkivallan uhrin, sinulla ei tarvitse olla mielipiteitä. Riittää, jos jaksat kuunnella. Myötäelää.
Älä kehoita ryhdistäytymään. Hän tekee sen ajallaan, läpikäytyään.
Älä kehoita unohtamaan. Hän unohtaa, kun on sen aika.
Älä kehoita vaikenemaan. Sillä puhuminen on elintärkeää toipumisen vuoksi.
Älä vähättele. Sillä se saa uhrin syyllistymään lisää. Etkä kenties ole ymmärtänyt mitä kaikkea uhri on menettänyt.
Älä syyllistä. Noin tehdessä et ole tajunnut uhrin kärsimystä edes laidasta.
Älä puolusta tekijää. Koska väkivallassa ei ole koskaan mitään puolustettavaa.
Älä syytä katkeraksi. Onko sinulla silloin ollut kykyä kuulla uhrin hätää?
Älä kehoita pyytämään anteeksi. Syntejä pyydetään anteeksi. Se, että joku murskaa toisen, tehden hänestä uhrin, ei ole uhrille anteeksipyynnön paikka.

Armoton evankeliumi häpäisee Kristuksen.

Ne ihmiset, jotka jaksoivat kannatella pahimpien hetkien yli, ovat kallisarvoisia aarteita. Heidän kanssaan kykenee jo monentasoiseen kanssakäymiseen. Kohtaamiset eivät ole enään pelkkää surun kyntämistä. Sitä tuntee saavansa elämäniloa ja elämänhalua takaisin.

Ne ihmiset, jotka eivät ole halunneet kuulla eikä kulkea rinnalla, ovat kaikesta hauskuudestaan huolimatta uuvuttavinta seuraa. On varottava sanojaan, ettei uuvuta toista. Ja väsyy itse. Väsyy niin, että voisi vain nukkua.

Jokainen yhteisön väkivaltaa tajuava käy läpi ahdistuksen. Kupla puhkeaa.

Minä en ajattele niin, että srk:n väellä olisi uskosta ylin ymmärrys. En. En siksi ole hätääni sinne huutanut. Eikä näin ajattele puolisonikaan.
Se vain on niin, että kun he antavat julkilausuman väkivallan ymmärtämisestä, oletamme heidän myös tajuavan kirjoittamansa. Ja yksinkertaisesti uskonymmärrykseni mukaan kristityn elämään kuuluu auttaa lähimmäisiä hädässä.
Enkä tässä puhu minkään massahoitokokousaallon puolesta. Hoitokokoukset ovat helvetillistä henkistä pahoinpitelyä.

Väkivaltakokemusten varjo yltää pitkälle.

Se harhaanjohtaminen on sitä, että julkisesti he (srk:n väki) sanovat henkisen ja hengellisen väkivallan olevan kiellettyä. Kirjoittavatkin niin. Oikein ja kauniisti.
Mutta sitten. He sanovat olevansa tietämättömiä mitä missäkin tapahtuu.
Se ei vaan pidä paikkaansa. He tietävät. Ennen kuin kirjoitimme riviäkään missäkään julkisesti, olemme suorastaan huutaneet hätäämme heille. Minun läheisistä useakin on ottanut yhteyttä heihin. Sieltä entiseltä paikkakunnalta on ihmisiä käynyt srk:lla kertomassa tuskaisia kokemuksia. Vuosikymmenten vaiheita.

Lapseni, älkää rakastako toisianne sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa (1. Joh 3:18)

Mitä he lopulta tajuavat?

Älä lue näitä jos väsyt.

Sitähän pääsee helpommalla, kun jättää kysymättä kuulumisia, vointia.
Kevyempää, kun on muiden kanssa puhuttujen olettamusten varassa.